”Kun uskaltaa puhua kuolemasta avoimesti, uskaltaa elää hyvin tätä päivää”

"Kun uskaltaa puhua kuolemasta avoimesti, uskaltaa elää hyvin tätä päivää"

Kuolema, suru ja hautausrituaalit koskettavat meitä kaikkia. Niihinkin yltävät erilaiset trendit, ja esimerkiksi hautausmaiden merkitys on muutoksessa. Myös katsomusvähemmistöjen kuolemaan ja suruun liittyvät perinteet saavat näkyvyyttä.

Pyhäinpäivä, vanhemmalta nimeltään pyhäinmiestenpäivä, on kristillinen pyhimysten, marttyyrien ja vainajien päivä, jota juhlitaan marraskuun alussa. Silloin hautausmaat täyttyvät kynttilöistä. Vaikka ei itse kävisi haudoilla, törmää silti kynttilöihin marketeissa ja puheeseen pyhäinpäivästä mediassa.

- Pyhäinpäivän merkitys on Suomessa korostuneempi kuin monissa muissa Pohjoismaissa, kertoo pastoraaliteologian professori Auli Vähäkangas.

- Toinen maailmansota sankarivainajineen lisäsi hautausmaiden ja haudalla käymisen merkitystä. Tämä yhdistetty henkilökohtainen ja yhteisöllinen suru näkyy meillä kuolleiden ahkerana muistamisena myös jouluna ja itsenäisyyspäivänä.

Muistamisen rituaalit eivät katoa mutta muuttuvat

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana Suomessa on tapahtunut kolme kuolemakulttuuriin liittyvää muutosta. Hautajaiset ovat pienentyneet, muistamisesta halutaan yhä persoonallisempaa, ja arkkuhautauksesta on siirrytty suuressa määrin tuhkaukseen.

- Samanlaisten hautakivien kentät, niin sanotut matkalaukkuhautausmaat, ovat hautauslainsäädännön tiukan kontrollin peruja. Nyt siitä halutaan irti. Surun ja hautaamisen persoonallisuustrendistä ja halusta luonnonmukaisuuteen kertovat esimerkiksi hautaukset mereen, perusteilla olevat ensimmäiset metsähautausmaat ja vainajan näköiset muistotilaisuudet.

Kun yhä useammat haluavat tuhkansa siroteltavan mereen tai mökille, kuinka käy hautausmaalle muistelun paikkana? Säilyttääkö pyhäinpäivä asemansa?

- Teoriani on, että pyhäinpäivän merkitys muuttuu ja hautausmaiden merkitys vähenee hieman. Pyhäinpäivän viettoon yhdistyy halloween-elementtejä, ja toisaalta kaupungistumisen ja monipaikkaistumisen myötä sukuhaudoilla maalla ei enää käydä, vaan kynttilä sytytetään vaikkapa muualle haudattujen muistomerkille. Maaseudun ja kaupungin ero näkyy myös kuolemakulttuurissa.

Vähäkangas uskoo, että rituaaleista ei haluta luopua, mutta ne muuttuvat ajan myötä.

Uusi hanke tutkii katsomusvähemmistöjen hauta-alueita

Vähäkangas on kuluvana syksynä saanut Suomen Akatemian rahoituksen katsomusvähemmistöjen hauta-alueita tutkivalle MeDea-hankkeelle, joka tutkii uskonnollisten ja ei-uskonnollisten katsomusvähemmistöjen omille hautausmailleen antamia merkityksiä.

Tutkimusta tehdään juutalaisten, muslimien, ortodoksien, katolisten ja tunnustuksettomien hauta-alueista.

- Ennen 1920-luvulla säädettyä uskonnonvapauslakia valtionkirkko määritteli hallitsijan uskonnon ja sitä kautta myös hautaustavat. Uskonnonvapauslain myötä Suomeen sai perustaa muitakin kuin luterilaisia ja ortodoksisia hauta-alueita, eli vähemmistöille tuli mahdolliseksi saada oma tila.

Ne voivat olla omia hautausmaita tai hauta-alueita luterilaisen hautausmaa-alueen sisällä.

- Tutkimuksessa kaikki katsomusvähemmistöt asetetaan samalle riville, eli emme puhu esimerkiksi maahanmuuttajista tai kantasuomalaisista. Tutkimusmenetelmämme on kanssatutkimus, eli tutkimusta tehdään yhdessä yhteisöjen kanssa, eri yhteisöissä eri tavoin soveltaen. Ensimmäiset tulokset viedään yhteisöjen kommentoitavaksi, Vähäkangas kertoo.

Suunnitteilla on esimerkiksi hautaustoimistoille, hautausmaatyöntekijöille ja hoivakodeille suunnattu opaskirja vähemmistöjen kuolema- ja hautauskulttuureista.

- Eri katsomusvähemmistöillä on ongelmia, koska luterilaiset hautauskäytännöt eivät välttämättä tue heidän hautaustapojaan, kuten ruumiin rituaalista pesemistä ja hautaamisen nopeutta. Esimerkiksi juutalaiset ja muslimit ovat palkanneet yhteisen haudankaivajan kaivureineen voidakseen noudattaa uskontojensa mukaista nopeaa hautaamista.

Myös pyhäinpäivää on kiinnostavaa tarkastella katsomusvähemmistöjen näkökulmasta.

- Esimerkiksi ortodoksisuudessa pyhäinpäivä ei ole merkittävä, mutta he ovat alkaneet juhlia sitä, koska näin on Suomessa tapana. Suomalaisten perinteiden juhlistaminen tuo lisäväriä vähemmistöjen identiteettiin ja samalla pyhäinpäivän ymmärrykseen.

Ajatusta kuolemasta on vaikea hyväksyä

Vähäkangas on huomannut, että ihmisten on vaikea kuulla kuolematutkimuksesta arkipäivässä. Kuolema koetaan vieraaksi ja pelottavaksi asiaksi, joka halutaan työntää syrjään.

- Moni suomalainen on vieraantunut kuolemasta, hän sanoo.

- Kun kuolema siirtyi kodeista laitoksiin, suku ja naapurusto ei enää käy jättämässä hyvästejä vaan paikalla on lähinnä ydinperhe. Sen sijaan monet vähemmistöjen hautaustapoihin kuuluvat rituaalit tuovat kuoleman lähemmäs tavallista ihmistä ja konkretisoivat sitä: kuolema tulee todelliseksi. Esimerkiksi ortodoksisuudessa arkkua on pidetty auki.

Vähäkankaan mukaan ajatusta omasta ja kaikkien kuolemasta on vaikea hyväksyä, kun sitä pystytään edistyneen lääketieteen avulla siirtämään niin paljon kauemmas. Kuoleman kohtaaminen on raskasta siksikin, että kysymykset siitä, mitä kuoleman jälkeen tulee, ovat haasteellisempia, jos ei voi nojata omaan, selkeään uskomusjärjestelmään.

Tästä näkökulmasta on kiinnostavaa, miten tärkeä pyhäinpäivä suomalaisille kuitenkin on.

Tehoyhteiskunnassa kaivataan surun huomiointia

Koska kuolema välttelynhalusta huolimatta koskettaa meitä kaikkia, joudumme väistämättä tekemisiin myös surun kanssa. Vähäkankaan mukaan surutyön käsite on vanhentunut.

- Käsite liittyy ajatukseen surusta lineaarisena toimintana, jonka oikein suorittamalla surun saa hoidettua pois. Nykyään surua ajatellaan enemmän prosessina. Uudet surun kokemukset voivat nostaa vanhoja pintaan, ja näin suru kulkee mukana osana elämää. Siitä ei ole tarkoituskaan päästä lopullisesti eroon.

Suru ei ole sairaus, mutta esimerkiksi työyhteisöissä olisi tärkeää huomioida, että suru vie energiaa.

- Yhteisön ja esihenkilön olisi syytä huomioida, että surevan ihmisen työkyky on tilapäisesti alentunut, ja käytännön järjestelytkin vievät aikaa. Lisäksi yksilöt ovat erilaisia: toiset ovat resilientimpiä kuin toiset ja tarvitsevat erityyppistä tukea. Suru ei ole samanlaista jokaiselle. Tässä tehoyhteiskunnassa sitä on vaikea hyväksyä, stereotyyppinen hyvä suomalainen kun pärjää surussakin itsekseen.

Vähäkangas toivoisi yhteiskuntaan enemmän puhetta kuolemasta.

- On tärkeää, että siitä puhuttaisiin kaikille ja korrektisti. Perheet voisivat rakentaa enemmän muisteluun liittyviä rituaaleja ja omia muistelun tapoja.

Yksi osa tätä onkin trendi vainajan näköisistä hautajaisista. Se konkretisoi surua ja auttaa suremisen prosessissa. Myös lemmikin kuolemaan liittyvää surua on alettu käsitellä enemmän.

- Pyhäinpäivän vietossa voisi nostaa esiin sen, että kuolema on normaali osa elämää eikä tarkoita kuoleman manaamista. Kun uskaltaa puhua kuolemasta avoimemmin, uskaltaa elää hyvin tätä päivää.